Piirros © Hanna- Tuulikki Andrews

Tiiviisti ja järjestäytymättömästi rakennettu Pispala olisi ollut todellinen haaste kaavoittajille luoda kaava, joka olisi ottanut huomioon olemassa olevan kaupunkirakenteen ja maanomistussuhteet.

Aluetta oli helpompi käsitellä tabula rasa-periaatteella ja sen tukena pakkolunastukset osoittautuivat hyväksi keinoksi kaupungin maanhankintaan. Kesäkuussa 1945 kaupunginhallitus totesi tärkeäksi tutkia erinäisten kaavan toteutumista helpottavien maa-alueiden lunastusmahdollisuuksia. (Tammisalo 2003, 51)

Tiekartta

Lunastustoimitukset olivat aikaa vieviä ja Tampereen kaupunki pakkolunastikin ensimmäiset kiinteistöt Pispalasta vasta vuonna 1955.

Pakkolunastusten perusteena olleet tiesuunnitelmat kuten Valtakunnantie olivat sijoitukseltaan ja mittakaavaltaan sellaisia, että on vaikea kuvitella edes sen aikaisten suunnittelijoiden tosissaan uskoneen niiden rakentamiseen kokonaisuudessaan. Muun muassa Tampereen yleiskaavaluonnoksessa vuodelta 1956 Valtakunnantie kulkee Tahmelasta Hyhkyyn Pyhäjärven halkaisevalla maapenkereellä.

Kalliokoski toteaa 1950- luvun tuoneen “irrationaaliset pakkolunastukset”. (VTT 1981, 61) Toisaalta, kun tiedetään 1950-luvulla vallinnut herkkyys saneeraukseen kaupungin kehittämisen ratkaisuna, ei ole kaukaa haettu mahdollisuus, että kaupungin johdon taholla olisi tietoisesti pyritty hankkimaan mahdollisimman paljon maata Pispalasta sen sujuvaa tulevaisuuden rakentamista varten.

Tierakentaminen antoi pakkolunastuksille hyvän syyn.

Pakkolunastukset Pispalassa olivat hajanaisia (yhteensä muutamia kymmeniä kiinteistöjä) koko 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun. Suuri lunastusoperaatio käynnistyi kun Pispalan uudelleen kaavoittaminen alkoi tulla ajankohtaiseksi. Vuoden 1960 tammikuussa kaupunginhallitus päätti jatkaa jo aloittamaansa lunastustoimitusta.

Puliukkotaloja

Kiivaimmillaan pispalalaisten kiinteistöjä siirrettiin pakolla kaupungin omistukseen vuonna 1965. Tuolloin tämän kohtalon koki noin 150 kiinteistöä. Osa näistä oli kokonaisia kiinteistöjä tontteineen ja taloineen, osa kiinteistön pienempiä osia.

Mainitsemisen arvoista on, että varsinkin iäkkäämmät asukkaat tarjosivat tonttejaan aktiivisesti kaupungin ostettavaksi. Tähän kaupungin taholla yleensä oltiin sangen myöntyväisiä, kunhan hinnasta sovittiin.

Kaupungin haltuun kuitenkin tuli kymmeniä asuinrakennuksia. Nämä vuokrattiin eteenpäin ja usein niiden huolto oli ja on ala-arvoista yhä edelleen. Tämä osaltaan vaikutti asukaskunnan painottumiseen eräisiin ongelmaryhmiin.

Muun muassa alkoholiongelmaiset olivat tavanomaisia kaupungin vuokralaisia. Tämä varmisti kiinteistöjen rapistumisen entisestään ja samalla rakennukset saivat kuin itsestään “puliukkotalojen” maineen. Näitä ei luonnollisesti ainakaan Pispalan uudempi asukaskunta katsonut mielellään naapureinaan.

Muutaman vuoden tyhjillään olon ja vandalisoinnin jälkeen kaupunki on yleensä myynyt pakkolunastamansa kiinteistöt uudisrakentamista varten. Lähes poikkeuksetta niillä sijainneet rakennukset on purettu. Pakkolunastetuilla kiinteistöillä keinottelu on ollut eittämättä tuottoisaa, varsinkin kun perusteettomista lunastuksista ei tiettävästi entisten omistajien taholta ole nostettu kanteita kaupunkia vastaan.

Santalahti

Kaupunki ei ollut ainoa taho joka laillisesti ryösti asukkailta heidän kotinsa.

Rakennusyhtiö Kerros-Haka teki 1970-luvun alussa kiinteistökauppoja Santalahdessa ja hankki omistukseensa erinäisiä tiloja ja joidenkin asunto-osuuskuntien osake-enemmistöjä.

Vuonna 1975 Santalahteen vahvistettiin asemakaava, jolla alue varattiin teollisuusrakentamista varten. Rantakylän asuintiloista muodostui samalla usean tilan muodostamia kaavatontteja. Juridisesti tämä teki itsenäisistä tiloista tontin osia.

“Rakennuslain 54§: n nojalla on tontin arvokkaimman osan omistajalla halutessaan oikeus lunastaa omistukseensa tontin kaikki muut osat. Näin ollen, jos tontin alueella on esim. kymmenen pientä tilaa, on arvokkaimman tilan (tontinosan) omistajalla ensisijainen oikeus tarvittaessa vaikka pakkolunastuksella ostaa kaikki yhdeksän muuta tilaa itselleen ja muodostaa kaavoituksessa paperille piirretty tontti.” (Pispalalainen 1986/ 1, 11)

1980-luvulla rakennusyhtiö Kerros-Haka käytti ahkerasti lunastusoikeuttaan, vapaaehtoisen kaupan mahdollisuuksia ei tarjottu.

Lopputuloksena Rantakylän rakennukset on valtaosaltaan purettu ja alue odottaa nyt osayleiskaavan vahvistumista. Alueelle suunnitellaan 1.800 asukkaan kerrostalolähiötä.