Työväentalo 1921-1930
1921
- Työväenyhdistyksestä tuli taloudellinen yhdistys, tehtävänä työväentalon ja sen toiminnan ylläpitäminen
1922
- Pispalan Työväennäyttämö esitti 'Sysmäläisiä'
1923
- Perustettiin Pispalan sos.dem. työväenyhdistys, joka liittyi jäseneksi Pispalan työväenyhdistykseen
- Talolle rakennettiin kulissisuoja ja ns.vedenheittoputka
-
1924
- Pispalan työväen paikallisjärjestö alaosastoksi PTY:hyn
1925
- Pispalan työväen Auto-Osuuskunnan perustava kokous
- Ehdottiin elävienkuvienteatterin perustamisesta
1926
- 11.11. päätettiin siivouttaa yhdistyksen huoneet, palkasta päätettiin: naisille 3,50mk/tunti ja miehille 5-6mk/tunti
1927
- Pispalan Työväenyhdistyksen 25-vuotisjuhla
- Järjestettiin suuret arpajaiset työväentalon remonttia varten
- Tehtiin suuria korjaustöitä, mm. uusi toinen kerros, Aatto Koivunen teki eristystyöt
1928
- Aloitettiin 'Työväen Lehden' painotalon rakentaminen työväentalon taakse, mutta rakentaminen jäi kesken
- Aatto Koivunen kuoli, hautajaiset pidettiin Tampereella, yhdistys varasi autoja pispalalaisten kuljettamiseksi sinne, hautajaisten jälkeen tilaisuus Pispalan työväentalolla.
1929
- Pispalan Alun 20-vuotisjuhla työväentalolla
1930
- Työväentalo suljettiin ja sinetöitiin heinäkuussa, sisälle taloon jäi mm. Alun voimisteluvälineitä
-
Työväenjärjestöjen talous
Työväenjärjestöjen talous oli aivan niiden oman varainhankinnan varassa. Ne eivät saaneet toiminnalleen avustuksia valtiolta tai kunnalta. Suurten työväentalon ylläpito - talvella mm. lämmitys - ei ollut halpaa puuhaa. Toisaalta talolla järjestettävät iltamat olivat tärkein varainhankinnan muoto. Iltamatuloja saatiin niin pääsylipuista kuin ravintolastakin. Kokous- ym. tilojen vuokrat toivat myös tuloja.
Jos rahantarve oli suuri, kuten esimerkiksi suuren remontin yhteydessä, piti keksiä uusia keinoja.
Suosittu tapa hankkia varoja oli arpajaisten järjestäminen. Pääpalkintona saattoi olla vaikkapa huonekaluja Arpajaispalkintoja saatiin ostamalla tukusta halvalla. Lisäksi yhdistyksen naiset kutoivat ja virkkasivat erilaisia pienempiä palkintoja. Arpoja myytiin tietenkin työväentalolla, mutta arvanmyyjät kiersivät myös ovelta ovelle. Näin myytiin tuhansia arpoja. Samalla tehtiin työväenyhdistyksen toimintaa näkyväksi niillekin, jotka eivät käyneet työväentalolla.
Kun työväentaloja suljettiin, menettivät monet työväenjärjestöt tärkeimmän varainhankintamuotonsa. Niiden ainoaksi tulojenhankkimiskeinoksi jäivät jäsenmaksut ja tiukan paikan tullen järjestetyt vapaaehtoisten tukimaksujen keräykset. 1930-luvulla, laman ja palkkojen alenemisen aikana, eivät ne riittäneet monipuolisen toiminnan rahoittamiseen.
Järjestöillä oli lisäksi puutetta ihmisistä, jotka hallitsivat taloudenhoidon kirjanpitoineen kaikkineen. Työväentalolla järjestettiinkin kursseja, joilla koulutettiin järjestöjen taloudenhoitajia. Ilmeisesti koulutuksessa viisaasti korostettiin varovaisuutta raha-asioissa: menot eivät saa ylittää tuloja eikä turhiin taloudellisiin seikkailuihin kannata ryhtyä. Niinpä useimpien työväenjärjestöjen talous kesti taloudellisten suhdanteiden vaihtelut. Työväentalot ja kesäpaikat säilyivät järjestöjen hallinnassa vuosikymmeniä. Vasta 1900-lopulla ne menivät myyntiin.