Piirros © Hanna- Tuulikki Andrews

Rajamaa

Suomen kasvavien kaupunkien rakennusmaa oli kallista ja maankäyttö säänneltyä 1800-luvun lopulla. Kasvukeskusten rajojen läheisyyteen alkoikin muodostua taajaväkisiä, järjestäytymättömiä yhdyskuntia. Nämä olivat ahtaasti rakennettuja. Maanomistajien taloudellisen intressin mukaista oli lohkoa tiluksistaan mahdollisimman useita, vaikkakin pieniä vuokratontteja. Kunnallistekniikka oli olematonta ja kulkuyhteydet heikkoja. Puutteiden vastapainoksi asukkaita houkuttelivat rakentamisen vapaus ja lisäansioita tuovat maanviljelymahdollisuudet.

Pispalakin syntyi tällä tavalla kasvavan Tampereen kainaloon.

Vaikkakin näille uusille asuinalueille tuleva väestö oli tarpeen kaupungin teollisuuden työvoimana, ei niiden olemassaoloa nähty yksistään positiivisena seikkana.

1898 Komitea

Kaupunkien edustajat olivat 1800- lopulla tehneet lakiesityksen senaatille kaupunkien ulkopuolisten taajaväkisten yhdyskuntien järjestämisestä.

Tampereelta näiksi alueiksi nimettiin Järvensivu ja Pispala.

Senaatin asettaman komitean mietinnössä vuodelta 1898 ehdotettiintaajama- alueiden asukkaille annettavan “päättämisoikeus esimerkiksi järjestyssäännön vaatimissa toimenpiteissä, rahojen ja muun omaisuuden hoidossa sekä tilien tarkistamisessa. Yhdyskunnan jäsenellä oli myös oikeus ehdottaa muutosta vallitsevaan rakennussuunnitelmaan tai järjestyssääntöön.” (Tammerkoski1942/ 4,34– 39) Näin haluttiin tehdä yhdyskuntien asukkaista omasta alueestaan ja sen asioista kiinnostuneita vaikuttajia.

Komitean mietintö sai vastaansa ankaraa kritiikkiä. Sen koettiin rajoittavan maanomistajan oikeutta käyttää maatansa haluamallaan tavalla ja loukkaavan kunnallista itsehallintoa. Lakiesitystä muokattiin ja sen uudistetussa versiossa keskityttiin antamaan säännöksiä lähinnä poliisi-, rakennus-, palo-, terveydenhoito- ja satamajärjestyksestä.

Järjestyksen kourissa

Pispalan perustaminen vuoden 1898 asetuksen mukaiseksi, taajaväkiseksi yhdyskunnaksi lähti liikkeelle vuonna 1907.

Tampereen kaupunginvaltuusto pyysi rahatoimikamaria selvittämään Pispalan rakennus- ja järjestysolot ja niiden pohjalta tarpeen uuden asetuksen mukaisiin toimiin. Rahatoimikamarin mukaan Pispalassa esiintyi terveydellisiä sekä rakennus- ja palotoimellisia haittoja, minkä pohjalta se toivoi Hämeen läänin kuvernöörin alkavan järjestämään Pispalan järjestysoloja. Pirkkalan kunnanvaltuuston asettama komitea kumosi rahatoimikamarin esittämät terveysongelmasyytökset ja rahatoimikamari puolestaan pyrki kiirehtimään asiaa, koska sen mukaan “isäntävallan hankkiminen alueella tulisi kalliimmaksi myöhemmin.” (2 Isohella 2000, 37) Tampereen kaupungin poliisimestari ehdotti järjestysvallan lisäämistä ja poliisivartiokonttorin sijoittamista Pispalaan.

Senaatti päätti Pispalan järjestämisestä taajaväkiseksi yhdyskunnaksi maaliskuussa 1912.

Alkuperäiseen komiteanmietintöön tehdyt muutokset olivat kuitenkin vieneet asetukselta ja sen ohjausvaikutukselta terän. Pispalan maanomistajatkaan eivät nähneet järjestelyn tukevan omia taloudellisia intressejään.

Järjestelyn vaikutus Pispalassa rajoittuikin lähinnä asukkaiden järjestäytymiseen työväenyhdistyksiin ja urheiluseuroihin. K. V. Kaukovallan mukaan asetuksella olisi pitänyt säätää asemakaava ja rakennusjärjestys jotta myöhemmin eteen tulleet ongelmat (asutuksen jatkuva ohjaamaton lisääntyminen) olisi voitu estää.

Alueliitoshankkeita

Uusi Pohjois-Pirkkalan (perustettu 1922) maalaiskunta käsitteli helmikuussa 1922 Nokian porvareiden aloitetta Pispalan esikaupungin siirtämisestä Tampereen kaupungin yhteyteen.

Esikaupunkilaiset päättäjät eivät mieltäneet itseään “tamperelaisiksi”, miksi nokialaiset valtuustokaverit heitä nimittivät, ja vastustivat hanketta yli puoluerajojen. (Tammisalo 2003, 62) Kokous valitsi toimikunnan selvittämään Pispalasta maalaiskunnalle aiheutuvia taloudellisia rasituksia.

Kun toimikunnan tuloksia huhtikuussa 1922 oli tarkoitus käsitellä kunnanvaltuustossa, marssivat esikaupungin edustajat ulos kokouksesta. Näille langetettiin kullekin tempauksestaan kymmenen markan sakko, mutta liitoksen käsittelyyn ei enää sen vuoden valtuustokokouksissa palattu.(Tammisalo 2003, 64)

Pispalan liitos Tampereen kaupunkiin tuli askeleen ajankohtaisemmaksi vuonna 1925 vahvistetun kunnallisen jaotuksen muuttamista koskevan lain myötä.

Tämän pohjalta esikaupunkialueiden ongelmat ja kaupungin tarve lisämaahan olivat riittäviä perusteita uusien alueliitosten tekemiseksi.

Esikaupunkivaliokunnan mietinnössä vuodelta 1927 esitettiin riittävän laajan alueen liittämistä Tampereen kaupunkiin sen länsipuolelta. Tällä pyrittiin siihen, ettei järjestäytymätön rakentaminen olisi yksinkertaisesti siirtynyt liian “lähelle” jääneen kaupunkirajan maalaiskunnan puolelle.

Tällä kertaa rahatoimikamari suhtautui kielteisesti kaupungin varoja liikaa vievään liitokseen. Tampereen kaupunginvaltuusto puolestaan piti liitosta tärkeänä ennen kuin järjestämättömän alueen ongelmat muuttuisivat täysin ratkaisemattomiksi. Lisäksi pelättiin valtion määräävän liitoksen ja tästä syystä kaupunginvaltuusto piti mahdollisimman hyvien ehtojen aikaansaamistatärkeänä.

“Keskimäärin vuosina 1923 – 1935 tuberkuloosiin kuoli Pohjois- Pirkkalassa 20% kaikista kuolleista. Sairaus oli työväestölle sosiaalinen ongelma siten, että se johti usein ennenaikaiseen kuolemaan. Keuhkotautiin kuolleiden aikuisten keski-ikä oli vuosina1926– 1931 esikaupungissa 29 vuotta. Tautiin kuoltiin yleensä parhaassaiässä” (Tammisalo 2003, 51) ja pitkällisen työkyvyttömyyden jälkeen.

Laman vaikutuksia

1930-luvun alun kansainvälinen laskusuhdanne tuntui Pohjois- Pirkkalassa saakka.

Köyhäinhoidon menot nousivat jyrkästi muiden menojen laskiessa. Henkilökohtaisten verojen osuus kokonaisverotuotosta oli noin 65 – 80% (Tammisalo 2003, 16), minkä johdosta laman ja sitä seuranneen laajan työttömyyden vuoksi kumuloituneet verorästit pakottivat kunnan käyttämään lyhytaikaisia vekselilainoja. Tämä puolestaan johti nopeaan veroäyrin korotukseen kunnallistalouden tasapainottamiseksi.

Vuosien myötä lakisääteiset kätilö-, oppivelvollisuus- ja köyhäinhoitovelvoitteet olivat muodostuneet kunnalle raskaiksi. Pelkästään koulujen rakentaminen vei Pohjois- Pirkkalan kunnan budjetista noin kolmasosan. Suurin kunnan yhdestätoista kansakoulusta sijaitsi juuri Pispalassa.

Vuoden 1933 kunnallisvaaleissa niin sanottujen kommunistilakien nojalla hylätyt vaalilistat mahdollistivat perinteisesti työväenvaltaisen Pohjois- Pirkkalan alueella porvariston merkittävän vaalivoiton.

Kunnallispoliittinen vallanvaihdos ja taloudellinen lama aurasivat tietä kunnalle taloudelliseksi rasitteeksi muodostuneen Pohjois- Pirkkalan liittämiselle Tampereen kaupunkiin.

Liitoksen myötä rakennuskieltoon

Neuvottelujen jälkeen lopullisen määräyksen liitoksesta antoi valtioneuvosto 12.6.1935. Pohjois- Pirkkalan kunta ja sen mukana Pispala siirtyi osaksi Tampereen kaupunkia 1.1.1937.

Valtioneuvoston määräyksen kanssa samanaikaisesti voimaantullut rakennuskielto jatkui parin vuoden jaksoissa 31.12.1976 saakka. Neljänkymmenenyhden vuoden aikana se piti huolen alueen ränsistymisestä ja kypsymisestä saneerattavaksi.