Aatto Koivunen

Adolf Aroninpoika Koivunen syntyi 12.05.1874 Lammilla Evon kylässä, Kaitalammin talossa. Kirkonkirjoissa ei mitään merkintää isän kohdalla eikä myöskään sukunimeä Koivunen on tullut käyttöön vasta myöhemmin, ilmeisesti asevelvollisuuden yhteydessä. Äiti oli jäänyt leskeksi, eikä suostunut menemään uudestaan naimisiin, vaikka sai kaikkiaan kolme poikaa. Sen takia hän ajautui kahnauksiin kirkon kanssa ja joutui häpeäpaalurangaistukseen kirkon eteiseen toisen pojan synnyttyä. Lopulta perhe menetti oikeuden tilaansa ja joutui lähtemään sieltä. Evon metsäkoulu liitti sitten tilan maihinsa.

Yhdeksänvuotiaana Adolf joutui äitinsä sisarpuolen hoiviin Helsinkiin. Hän suoritti Helsingissä kansakoulun ja olisi päässyt Teollisuuskouluun (ammattikouluun), mutta eräs arvannosto muutti suunnitelmia.

Suomen Kaartissa

Siihen aikaan Suomen suuriruhtinaskunnassa ei ollut nykyisen kaltaista asevelvollisuutta. Kutsunnoissa arvottiin ne, jotka joutuivat vakinaiseen väkeen. Palvelusaika heillä oli kolme vuotta. Muut joutuivat reserviin ja saivat 90 päivän sotilaskoulutuksen.

Adolf oli ollut kutsunnoissa asuinpaikkansa mukaisesti Helsingissä ja oli saanut kolmea palvelusvuotta edellyttävän arvan numeron. Sen jälkeen hän on todennäköisesti ilmoittanut haluavansa palvella Suomen Kaartissa, ja on siis mittojensa mukaan ollut kaartilaiseksi kelvollinen. Suomen Kaarti otti nimittäin ainoastaan sinne haluavia - ketään ei Suomen Kaartiin määrätty vastoin tahtoaan.

Adolf Koivunen (siis tällä nimellä) on merkitty Suomen Kaartin luetteloihin saapuneeksi 01.11.1896. Hänen sotilasnumerokseen tuli 2. komppanian tarkk´ampuja numero 78. Marraskuussa 1897 Koivunen määrättiin aliupseerikurssille (Opetuskomennuskunta), ja jefreitteri - sen aikainen korpraali - n:o 78 Adolf Koivusen ilmoitetaan läpäisseen aliupseeritutkinnon 30.04.1898. Aatto vapautui palveluksesta syksyllä 1899 eikä hänen vaiheistaan ole tietoa ennen kuin hän ilmaantuu Pispalaan 1901.

Ei ole tietoa, miten Koivunen päätyi Pispalaan, mutta todennäköisesti se liittyy jotenkin Lempäälästä lähtöisin olevaan Hilmaan (o.s. Nikkilä), jonka kanssa Aatto vihittiin 27.5.1901. Henkikirjansa hän siirsi Helsingistä Pirkkalaan samana syksynä. Kaksostyttäret, Asta ja Martta, syntyivät 2.11.1901 ja myöhemmin vielä kaksi poikaa, Martti (1903) ja Reino (1909).

Pispalan monitoimija

Aatto Koivunen oli Pispalan Työväenyhdistyksen perustajajäseniä 1902 ja toimi monet vuodet sen taloudenhoitajana. Lisäksi hän toimi monien muiden järjestöjen ja myös vakuutusyhtiö Turvan tilintarkastajana. Ei ole tietoa missä hän on oppinut kirjanpitoa, mutta hänen on täytynyt hallita kyseinen taito varsin hyvin, koska hän opetti Pispalan työväentalolla kirjanpitoa paikallisten työväenjärjestöjen taloudenhoitajille.

Talouteen liittyvät asiat tuntuvat olleen hänen vahvinta osaamistaan, sillä hän oli aina mukana, kun oltiin tekemisissä työväenyhdistyksen lainojen tai vakuutusten kanssa.

Koivunen oli 1906 perustamassa Pispalan Työväen Osuuskauppaa ja toimi sen johtokunnassa. Hänen kerrotaan saaneen osuuskaupan talouden järjestykseen, vaikka kauppa jouduttiinkin lakkauttamaan 1912. Myöhemmin hän kuului Osuusliike Voiman edustajistoon. Olipa hän jonkin aikaa myös Kansan Lehden johtokunnan jäsenenä. Hän oli ollut mukana jo Kansan Lehden varhaisvaiheissa: kun lehteä alussa painettiin vain vähän, tietyt henkilöt olivat menneet takuuseen siitä, että ne saadaan levitettyä. Aatto Koivunen lähetti lehtiä Lempäälään ja Vesilahdelle sellaisilla henkilöille, jotka eivät itse pystyneet niitä ostamaan.

Adolf - tai tässä vaiheessa ilmeisesti jo Aatto - tuntuu olleen mukana lähes kaikessa mitä Pispalassa siihen aikaan tapahtui. Pispalan Vapaapalokunnassa (VPK) hän oli mukana toimien ensin varapäällikkönä ja sitten ylipäällikkönä vuodesta 1913 alkaen. Eristysliikkeen lisäksi Koivusilla oli ilmeisesti pieni kirjekuoritehdas, koska Pispalan suojeluskunta ilmoittaa keväällä 1918 lausunnossaan Asta Koivusesta: "ollut työssä isänsä kirjekuoritehtaassa".

Koivusella oli oma eristysliike, josta hän sai elantonsa ja hän kierteli tekemässä eristystöitä ympäri Suomea. Eristystyössä tarvittavan massan valmisti kotioloissa hänen vaimonsa Hilma.

Liikkeenharjoittajana, joka hoiti hyvin raha-asiansa, hänellä oli toimivat suhteet Tampereen säästöpankin kanssa. Niinpä hän takasi monien pispalalalaisten rakentamiseen tarvitsemia lainoja. Näin ihmiset saivat ostettua rakennusaineita, ja työt tehtiin sitten talkoovoimin. Koko tuona aikana hän joutui maksamaan takaamistaan vain yhden ainoan vekselin. Jos velallisella ei ollut rahaa maksaa, Koivunen hankki uuden luoton. Tässä mielessä monien Pispalan talojen synnyssä on Aatto Koivusen puumerkki.

Yhteyksiä maan päällä ja alla

Koivusilla oli Pispalassa suhteellisen tilava omakotitalo. Niinpä puolueen toimihenkilöt ja puhujat poikkesivat ja majoittuivatkin usein sinne Tampereella päin käydessään. Samalla oli hyvä tilaisuus keskustella yhdessä työväenliikkeen asioista. Työväenliikkeen alkuvaiheen keskeisistä henkilöistä mm. Yrjö Mäkelin, Eetu Salin, Yrjö Sirola, Huotarit, Letonmäet, Aura Kiiskinen, Hannes Ryömä ja Kullervo Manner kävivät Koivusilla.

Asevelvollisuusaikanaan Aatto Koivunen oli oppinut venäjän kielen ja saanut jonkinlaisia yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin. Pispalassa asuessaan hänelle tuli Venäjän bolshevikkien maanalainen "Iskra" -lehti. Sen toimittivat Tampereelle rautatieläiset, jotka kuljettivat salaista postia postilaukussa arvopostin seassa. Salakuljetettua lehteä säilytettiin Koivusilla kassakaapin lokerossa tilikirjojen takana piilossa. Sieltä se vietiin edelleen jonnekin muualle säilytettäväksi.

Venäläiset bolshevikit pitivät salaisen kokouksensa Tampereen työväentalolla 1905. Aatto Koivunen oli muiden paikallisen työväenliikkeen keskeisten henkilöiden joukossa kutsuttu paikalle seuraamaan konferenssia. Kotiin tullessaan hän kertoi, miten Leninin puhe oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Myöhemmin ollessaan jo vuoteenomana hän kertoi, että suurimpia hetkiä hänen elämässään oli ollut Leninin tapaaminen.

Keväällä 1917 puhkesi maatyöläisten lakkoja myös Kaarilan kartanossa. Sovintoa ei saatu aikaan ennen kuin vanha isäntä vaihtui nuorempaan, joka oli joustavampi. Aatto Koivunen oli työväen edustajana asetetussa sovintolautakunnassa. Hän oli mukana myös marraskuussa suurlakon aikana järjestetyssä aseiden etsinnässä Kaarilan kartanossa. Varsinaisen tarkastuksen pitivät venäläiset sotilaat, mutta Koivunen oli mukana työväen järjestöjen edustajana ja venäjän kieltä osaavana toimi ilmeisesti myös tulkkina. Kartanon omistaja Otto Thuneberg kantoi tästä kaunaa ja mainitsikin sen myöhemmin Koivusen valtiorikosoikeudenkäynnissä todistaessaan pahempana rikoksena kuin punakaartin johtamisen.

Punakaartin päällikkönä

Kun Pispalaan perustettiin punakaarti marraskuussa, valittiin Aatto Koivunen sen ylipäälliköksi. Itse hän kertoi valtiorikosoikeudenkäynnin kuulusteluissa, ettei ollut edes läsnä kokouksessa, jossa hänet valittiin johtoon. Hän kuitenkin suostui ottamaan päällikkyyden ja toimi Pispalassa aluksi komppanian ja sitten kaartin miesmäärän kasvettua pataljoonan päällikkönä.

Hän oli maaliskuusta alkaen jäsenenä myös punakaartin piiriesikunnassa Tampereella hoitaen aseiden ja ampumatarpeiden lähettämistä rintamalle. Olihan hän Suomen Kaartissa palvellut aliupseeri, sellaiset olivat punaisten joukossa harvinaisuuksia. Punaisilla oli puutetta miehistä, jotka olisivat tottuneet tekemään muutakin kuin vain sen, mitä joku toinen käskee. Johtotehtävissä olikin paljon käsityöläisiä ja pienyrittäjiä, jotka olivat tottuneet järjestämään edes omia asioitaan.

Koivunen sai samaa palkkaa kuin muutkin punakaartilaiset, 15 markkaa päivässä. Yhteensä hän 'tienasi' vähän yli 1000 markkaa koko ajalta. Hän sanoikin kuulusteluissa suoraan liittyneensä punakaartiin "omien aatteidensa vakaumuksesta". Koko Koivusen perhe otti osaa Pispalan punakaartin toimintaan: Hilma-vaimo toimi ensiapuosaston johtajana, kaksostyttäret Asta ja Martta sairaanhoitajina ja Martti sotilaana. 15-vuotias Martti kaatui Lielahden taistelussa.

Tampereen taistelujen aikana Koivunen johti punaisten puolustusta kaupungin länsipuolella, Epilässä, Raholassa ja Lielahdessa. Häntä pidetään eräänä punaisten kyvykkäimpänä johtajana, joka kunnostautui Tampereen puolustustaisteluissa. Hän sai pohjoisesta valkoisten edellä pakenevat punaiset joukot rauhoittumaan ja järjesti heidät puolustusasemiin. Hänen johdollaan punaiset saavuttivat merkittävän torjuntavoiton Tampereen läntisellä rintamalla, eivätkä valkoiset päässeet siellä etenemään ennen kuin koko Tampere ja sen mukana Pispala antautui.

Kun punaisten tappio Tampereella alkoi näyttää varmalta, pidettiin Pispalan työväentalolla kokous, jossa kysymyksenä oli antautuako ja jatkaako taistelua. Osa Pispalaan kerääntyneestä väestä päätti paeta Näsijärven jäätä pitkin pohjoiseen ja kiertää sieltä valkoisten rintaman taitse Vesilahdelle ja Helsinkiin vievän rautatien varteen.

Niinpä illalla 5.4. Pölkkylänniemen suojaan kokoontui 700-900 henkeä hevosineen ja rekineen. Sieltä he äänettömästi lähtivät Näsijärven jäälle kulkien rohkeasti Reuharinniemen ja Reuharinsaarten välisestä salmesta Näsinselälle. Rannan läheisyydessä he olivat suojassa, niin etteivät valkoisten tykit pystyneet ampumaan heitä. Niemessä ja jäällä oli valkoisten vartiomiehiä, jotka luultavasti huomasivat kulkueen, mutta teeskentelivät etteivät nähneet mitään. Olisikin ollut hulluutta ryhtyä muutaman miehen voimin taisteluun usean sadan miehen kanssa, jotka olivat tehneet päätöksen taistella loppuun saakka.

Aatto Koivunen johti paikkakuntalaisena ensimmäistä parin sadan miehen ryhmää. Etummaisen joukon johtajaksi tarvittiin mies, joka tunsi seudun ja kulkureitin. Koko joukko onnistui pakenemaan huomaamatta Näsinselän yli ja nousi maihin Ylöjärven Mutalassa. Sieltä sen matka jatkui Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Karkun kautta Vesilahdelle, jossa liityttiin punaisten pääjoukkoihin.

Vesilahdelta Koivusen tie vei Hämeenlinnaan ja Riihimäelle, jossa hän sairastui keuhkokuumeeseen. Jonkun verran toivuttuaan hän ilmaantui joukkonsa kanssa lähelle Kouvolaa. Heidän tarkoituksenaan oli taistella tiensä Loviisaan ja jatkaa sieltä laivoilla eteenpäin. Kymintehtaan luona punaiset joutuivat koviin taisteluihin saksalaisten kanssa, ja heidän oli peräännyttävä Voikkaalle.

Vankina valkoisen vallan

Koivunen pidätettiin 6.5. Voikkaan tehtaan lähellä kuukausi sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Pispalasta. Hän oli pukeutunut hevosmieheksi ja ilmoitti nimekseen Nikkilä, joka oli hänen vaimonsa tyttönimi. Koivusen papereissa lukee, että hän oli ollut sairautensa takia niin huonossa kunnossa, ettei häntä voitu kuulustella.

Tyttären kertoman mukaan Koivunen tuotiin Tampereen vankileirille kesäkuussa, jolloin kuolemantuomio olisi ollut varma. Muut vangit kuitenkin veivät hänet pois päävahdista ja piilottelivat häntä hevostalleilla. Vankitoverit varastivat pellosta uusia perunoita ja syöttivät niitä Koivuselle pitääkseen hänet hengissä. Näin hän selvisi hengissä ankarimman koston ajan yli. Leirin päällystökin luuli, että Koivunen oli jo tullut ammutuksi.

Koivusta kuulusteltiin ensimmäisen kerran 25.7. Tampereella eli puolitoista kuukautta vangiksi jäämisen jälkeen. Silloin kuulustelupöytäkirjaan kirjattiin toimipäätös, jossa ehdotetaan, että Koivunen rangaistaisiin "hyvin ansaittuun kuolemanrangaistukseen".

Pispalan Suojeluskunnan esikunnan 8.9. antamassa lausunnossa todettiin vangitun olevan "valtio- ja maanpetokseen suurin rikollinen toiminta-alueellaan".

Mitään kovin tarkkaa erittelyä ei Koivusen toiminnasta pöytäkirjaan viitsitty tehdä:

Valtiorikosoikeus tuomitsi Aatto Koivusen kuolemaan 4.10. Pispalasta lähettivät vetoomuksia Koivusen puolestaan kauppias Markku Nieminen, isännöitsijä K.Lumio ja kansakoulunopettaja Kyösti Laine. Armonanomuksen Valtiorikosylioikeudelle laati Koivusen puolesta myöhempi Tampereen pormestari Väinö Hakkila, joka hoiti paljon punavankien asioita. Tuomio muuttuikin 15 vuoden vankeudeksi. Hän kärsi tuomionsa Tammisaaressa.

Tuomio ei tunnu Koivusta lannistaneen, sillä Pispalan Työväenyhdistyksen pöytäkirjaan on 19.12.1920 kirjattu, että 'Aatto Koivunen kiitti vankina saamastaan rahalahjasta ja toivoi, että toiminta perustuisi todellisen luokkataistelun pohjalle'.

'Koivunen hoitaa'

Koivunen vapautui joulukuussa 1921, mutta koska hän oli saanut Tammisaaressa malarian ja sitten tuberkuloosin niveliin, hän oli lähes työkyvytön. Jonkin verran hän teki eristystöitä oman liikkeensä nimissä, mutta suurelta osin liikettä hoiti hänen vävynsä Gunnar Keltamäki. Sairaudestaan huolimatta hän hoiti vielä Pispalan työväenyhdistyksen raha-asioita järjestäen mm. lainan työväentalon korjaukseen. Työväenyhdistyksen pöytäkirjoista löytyy taas merkintä: "jätettiin A. Koivusen hoidettavaksi".

Aatto Koivunen kuoli 9.syyskuuta 1928. Pispalan Työväenyhdistyksen johtokunta teki päätöksen kunnioittaa edesmennyttä toveria lähtemällä joukolla saattamaan vainajaa ja laskea yhdistyksen seppeleen. Lisäksi varattiin autoja ihmisten kuljettamiseksi Tampereen hautausmaalle ja takaisin. Hautajaisissa 16.9. olikin toista tuhatta ihmistä, hautajaispuheen piti Yrjö Kallinen. Hautajaisten jälkeen kokoonnuttiin muistelutilaisuuteen Pispalan työväentalolle.

Koivunen oli erittäin arvostettu Pispalan työväestön keskuudessa. Se johtui hänen suuresta panoksestaan työväenjärjestöjen toiminnassa. Hän olisi varmaan "menestynyt" elämässä paremmin, jos hän olisi ajatellut ja ajanut vain omaa etuaan. Ilmeisesti hänellä oli toisenlaiset arvostukset.

Entinen pispalalainen Irma Vuorinen muisteli Aamulehdessä, miten 1920-luvulla vappumarssi lähdettyään Pispalan työväentalolta pysähtyi Koivusen talon kohdalle, jossa laulettiin työväenlauluja. Koivunen itse oli jo niin sairas, ettei jaksanut lähteä marssille, mutta hän katseli ja kuunteli laulua verannaltaan. Tämä kertoo kauniisti Aatto Koivusen Pispalassa nauttimasta arvostuksesta.

Lähteet: Pispalan Työväenyhdistyksen pöytäkirjat Pispalan WPK:n pöytäkirjat Pirkkalan seurakunnan kirkonkirjat Martta Keltamäen (o.s. Koivunen) ) haastattelu Kansan Arkistossa Kari J. Talvitien haastattelu (Suomen Kaarti -osuus) Aatto Koivusen valtiorikosylioikeuden paperit Kansallisarkistossa Muistokirjoitus Kansan Lehdessä 13.9.1928 Itä ja länsi -lehti 1928 Aamulehti 22.10.2002 S.Lilja: Punakapina Pirkkalassa 1918 Heikki Ylikangas:Tie Tampereelle, Porvoo 1993

Sivun alkuun