Asta ja Martta Koivunen

Kaksostytöt Asta ja Martta ( s.2.11.1901) tuntuvat olleen erottamattomat. Ulkonäöltäänkin he olivat aivan samankaltaiset ja ihmiset usein sekoittivat heidät keskenään.

Ilmeisesti tytöt kasvoivat mukaan järjestötoimintaan kuin itsestään, sillä heidän kotinsa oli työväenliikkeen ihmisten tapaamispaikka, jossa keskusteluissa hahmoteltiin tulevaa yhteiskuntaa. Asta ja Martta saivat olla läsnä, kun näitä keskusteluja käytiin ja näin he omaksuivat työväenliikkeen ihanteet.

Tytöt olivat lapsesta saakka mukana järjestötoiminnassa Pispalan työväentalolla, ensin Ihanneliitossa ja sitten Järjestönuorissa. Työväentalolla esitetyissä näytelmissä he toimivat avustajina.

Heidän tiensä erkanivat jonkin verran vasta 1920-luvulla solmittujen avioliittojen myötä. Molemmat kuitenkin asuivat Koivusten kotitalossa Pispalassa aina vuoteen 1926, jolloin Asta muutti Neuvostoliittoon.

Tytöt kävivät Varalan liikuntaopiston kurssin 1915, jonka jälkeen heitä suositeltiin sairaanhoitajakursseille. Vuonna 1916 he olivat sairaalassa työssä ja heidät kirjoitettiin jo sairaanhoitajakurssille, mutta kansalaissodan vuoksi se jäi kesken.

Tyttöjen äiti, Hilma, toimi Pispalan punakaartin ensiapuosaston johtajana, ja tytötkin liittyivät sairaanhoitajina osastoon. Ensin he kouluttivat Tahmelan työväentalolla muita punakaartin sairaanhoitajia. Ikää heillä oli siinä vaiheessa vasta 16 vuotta.

Käytännön toimiin Asta ja Martta joutuivat taistelujen alettua. Kun he olivat lähdössä hevoskyydillä Näsijärven jäätä pitkin Ruovedelle Eero Haapalainen tuli paikalle ja sanoi, että 'eihän sinne nyt lapsia lähetetä'.

Aatto Koivunen oli sanonut, että 'ei ole aikuisia, ja kun he ovat kelvanneet koko Pispalassa oloajan Punaisen Ristin opettajiksi, niin eiköhän ne pysty siellä rintamallakin olemaan'. Asta ja Martta osallistuivat punakaartin haavoittuneiden hoitoon Ruovedellä, Kuhmalahdella ja Pispalassa.

Kun taistelut loppuivat ja punaiset antautuivat, tytöt vangittiin kotonaan äitinsä kanssa ja he joutuivat Tampereen vankileirille, jossa he jatkoivat työtään sairaanhoitajina. Valtiorikosoikeuden papereissa heitä syytettiin vaarallisiksi kiihottajiksi ja muistettiin aina mainita, että heidän isänsä oli Aatto Koivunen.

Vaikka sisarukset olivat koko ajan olleet yhdessä ja samoissa tehtävissä, saadut rangaistukset olivat erilaiset. Asta sai kolmen vuoden ehdollisen tuomion ja pääsi vapauteen vuoden 1918 elokuun kolmantena päivänä. Martta vapautettiin kokonaan syytteistä, mutta pääsi pois vasta 30.elokuuta.

Martta jäi Pispalaan ja toimi aktiivisesti Pispalan sos.dem. nuoriso-osastossa mm sen puheenjohtajana 1921. Hän avioitui SKP:n maanalaisena piiriorganisaattorina toimineen Gunnar Keltamäen kanssa. Heidät vihittiin vankilan kappelissa Gunnarin ollessa tutkintavankeudessa Helsingissä.

Keltamäet jatkoivat Aatto Koivusen eristysliikkeen toimintaa Pispalassa. Kun heille syntyi tytär, Martta joutui vähentämään toimimistaan järjestötehtävissä, sillä Gunnar joutui matkustelemaan eristystöissä ympäri Suomen. He kumpikin osallistuivat kuitenkin aktiivisesti paikallisten julkisten työväenjärjestöjen toimintaan ja jonkin verran myös maanalaiseen kommunistiseen toimintaan.

Martta oli hetken aikaa Pohjois-Pirkkalan kunnanvaltuutettuna, mutta joutui eroamaan useiden muiden vasemmistolaisten valtuutettujen kanssa syksyllä 1930 oikeistolaisten uhkailujen painostamana.

Astan mies, Elo Syvänen, oli saanut yhdeksän vuoden vankilatuomion kommunistisesta toiminnasta. Hän siirtyi Neuvostoliittoon poliittisten vankien vaihdon yhteydessä juhannuksena 1926.

Asta meni syyskuussa 1926 miehensä jäljessä Neuvostoliittoon. Siellä he asuivat Petroskoissa, jossa he saivat kaksi lasta. Elo Syvänen toimi mm. pedagogisen instituutin johtajana. Hänet vangittiin syytettynä osallistumisesta vastavallankumouksellisen nationalistisen järjestön toimintaan ja teloitettiin 28.12.1937.

Asta Syvänen anoi pääsyä kahden pienen poikansa kanssa takaisin Suomeen. Sukulaisten ponnistelujen tuloksena ja koska oli säilyttänyt Suomen kansalaisuuden, hän pääsikin palaamaan poikineen 9.11.1940. Valtiollisessa poliisissa häntä kuulusteltiin kokemuksistaan ja muiden suomalaisten punaisten kohtaloista sekä oloista Neuvostoliitossa. Hänen puheistaan tehtiin 23-sivuinen moniste, jota keväällä 1941 jaettiin ympäri maata; jatkosodan sytyttyä sosialidemokraattiset lehdet julkaisivat sen sarjana.

Sivun alkuun